Detransitio: sukupuolenkorjauksen peruuttaminen – BBC Newsnight
Minulla ei ole hiuksia. Minulla on parta. Koko kehoni on silvottu. Miten helvetissä pääsen takaisin siihen Debbieksi, joka olin?
Yleiskatsaus
Debbie, joka määriteltiin syntymässä naiseksi, eli 17 vuotta transmiehenä siirryttyään 44-vuotiaana sukupuolenkorjaukseen. Hän sai testosteronihoitoa ja kävi läpi leikkauksia, mukaan lukien peniksen rakentamisen. Hän katuu nyt syvästi peruuttamattomia muutoksia ja on detransitiossa, kohdaten fyysisiä ja emotionaalisia haasteita. Yhdessä muiden kanssa kasvavassa detransitioverkostossa hän tuo esiin pitkän aikavälin tiedon puutteen, riittämättömän mielenterveystuen sekä tarpeen varovaisemmalle, näyttöön perustuvalle hoidolle ennen kuin ryhdytään peruuttamattomiin lääketieteellisiin toimenpiteisiin.
Täysi Video Yhteenveto
Debbie, joka määriteltiin syntymässä naiseksi, eli 17 vuotta transmiehenä myöhäisiän transition jälkeen, joka alkoi 44-vuotiaana. Katsottuaan päiväsaikaan esitettävän televisio-ohjelman, jossa esiintyi naisesta mieheksi -transsukupuolisia, hän koki niin sanotun ”heureka”-hetken ja hakeutui nopeasti täyteen lääketieteelliseen transitioon, mukaan lukien testosteronihoito ja peniksen rakentaminen kyynärvarren ihosta. Hän vaihtoi nimensä Leeksi ja uskoi prosessin tekevän hänestä ”toisen ihmisen” ja että hänet vihdoin ”hyväksyttäisiin maailmassa”. Lähes kahden vuosikymmenen jälkeen hän kuvaa kuitenkin äkillistä, musertavaa oivallusta: ”tämä oli virhe; tämän ei olisi koskaan pitänyt tapahtua.” Siihen mennessä hänelle oli tullut peruuttamattomia kehollisia muutoksia — miestyypin kaljuuntuminen, parta, matala ääni ja laajat leikkausarvet — ja hän kohtaa nyt pelottavan kysymyksen: ”miten helvetissä palaan olemaan se Debbie, joka olin?” Hän on tällä hetkellä NHS:n sukupuoli-identiteettiklinikan hoidossa, mutta sanoo, että kliinikotkaan eivät ole varmoja, miten aiemmin annetun hoidon fyysisiä vaikutuksia voisi perua tai lieventää. Debbie liittää alkuperäisen motivaationsa lapsuuden seksuaaliseen hyväksikäyttöön; tämä kertomus toistuu pienessä, itseorganisoituneessa detransitioitujien verkostossa, joka on nyt muotoutumassa Charlie Evansin ympärille. Charlie, joka identifioitui mieheksi 15-vuotiaasta lähtien mutta ei koskaan käyttänyt testosteronia, perusti Detransition Advocacy Networkin tultuaan julkisuuteen Pride-mielenosoituksessa. Hän kertoo, että häneen on ottanut yhteyttä noin 300 ihmistä, joista suurin osa on nuoria naisia, jotka on myös määritelty syntymässä naisiksi, ovat samaa sukupuolta kohtaan suuntautuneita ja joilla on usein samanaikaisia tiloja kuten autismi, syömishäiriöitä tai masennusta. Monet kertovat olleensa ”sellaisessa tilassa, etteivät pystyneet antamaan suostumustaan”, ja että transitio esitettiin ainoana tienä helpotukseen. Charlie korostaa, ettei hänen ryhmänsä ole ”transvastainen”, vaan se ajaa detransitioitujien asiaa, kun nämä kokevat tulleensa hylätyiksi samalla lääketieteellisellä polulla, joka aiemmin vahvisti heitä. Elokuva korostaa, ettei ole olemassa luotettavaa tietoa siitä, kuinka moni detransitioituu. Viitatut julkaistut arviot vaihtelevat ”selvästi alle 1 %:sta” noin 2 %:iin, mutta psykoterapeutti James Caspian ja entinen GIDS-klinikko Anna Hutchinson huomauttavat molemmat, että luvut perustuvat puutteellisiin tai lyhytaikaisiin tutkimuksiin ja että monet detransitioitujat yksinkertaisesti katoavat kliinisestä seurannasta. Hutchinson kuvaa tälle ryhmälle ”kaksoistaakkaa”: he kantavat hormonien ja leikkausten elinikäisiä lääketieteellisiä seurauksia mutta ovat silti dysforisia, ja heidän on tehtävä se ilman jäsenneltyä jälkihoitoa. Dokumentti näyttää NHS:n kliinikot puolustuskannalla; tohtori Elizabeth Van Horn myöntää Debbie’n kaltaisten tapausten aiheuttaman ahdistuksen, mutta vakuuttaa palvelun jo tarkistavan käytäntöjään, esimerkiksi pohtimalla, pitäisikö murrosiän estäjien ikärajaa nostaa. Hän katsoo, että laaja laadullinen kliininen kokemus kompensoi pitkän aikavälin määrällisen datan puutetta, mutta haastattelija haastaa häntä toistuvasti uteliaisuuden puutteesta sen suhteen, miksi lähetteet — erityisesti murrosikäisten tyttöjen — ovat yli kaksinkertaistuneet neljässä vuodessa ja miksi yli 75 % alle 18-vuotiaiden lähetteistä on nyt syntymässä naisiksi määriteltyjä. Van Horn myöntää: ”emme tiedä”, ja myöntää myös, ettei vielä ole käynnissä aktiivista tutkimushanketta, joka seuraisi näitä demografisia muutoksia tai niiden pitkän aikavälin tuloksia. Koko ajan elokuva asettaa detransitioitujat ”haavoittuvaksi ryhmäksi haavoittuvan ryhmän sisällä” ja korostaa, ettei heidän tarinoitaan pidä käyttää aseena transihmisten hoidon epäämiseksi, vaan niiden tulisi kannustaa parempaan näytön keruuseen ja kokonaisvaltaisempaan mielenterveystukeen. Debbie’n lopputoive on valittavan käytännöllinen: että estrogeeni voisi palauttaa osan hiuksista ja pehmentää partaa, että NHS löytäisi tavan auttaa häntä elämään jälleen Debbienä, ja että tuleville potilaille tarjottaisiin hitaampaa, tutkivampaa terapiaa ennen peruuttamattomiin muutoksiin ryhtymistä.